Viva 12/2014

Värit palasivat vähitellen

Vakava masennus pysäytti Pirjo Välimäen kaksikymmentä vuotta 
sitten. Pimeys nielaisi kokonaan. Nyt hän on täynnä elämää ja liikkuu 
luonnossa, minkä töiltään ehtii.

Teksti: Jaana-Mirjam Mustavuori
Kuvat: Jorma Marstio/Otavamedia

Eläkkeellä oleva Pirjo Välimäki, 67, hyörii keittiössään Bromarvissa ja loihtii herkkuaterian jääkaapista löytyvistä aineksista, juureksista, lohesta, kantarelleista ja pekonista. Hän on seuraavana aamuna lähdössä ajamaan kohti Jyväskylää, jossa hänen 95-vuotias äitinsä asuu. Meneillään on äidin saattohoito. Pirjosta äidin lähestyvä kuolema tuntuu luonnolliselta. Äidillä on jo takana pitkä elämä. 

Pirjo on kokenut läheisen ihmisen kuoleman aiemminkin. Hänen ensimmäinen aviomiehensä kuoli äkillisesti auto-onnettomuudessa Pirjon ollessa alle kolmekymppinen kahden pienen pojan äiti. Silloin hän putosi masennuksen mustaan aukkoon. Koko elämä pysähtyi kuukaudeksi, mutta oli vain pakko jaksaa. Kriisiapua eikä terapiaa ollut Kuusamossa tarjolla. Anoppi ja ystävät kyllä auttoivat. Pojat sanoivat: ”Älä aina itke, äiti. Lähdetään ulos leikkimään.”

Pirjo, fysioterapeutti, oli jo silloin yksityisyrittäjä. Hän alkoi painaa työtä vuorotta selviytyäkseen miehensä kuolemasta. Pirjo laajensi liiketoimintaa, muutti Kuopioon ja ajoi Kuusamon, Kuopion ja Posion väliä kaiket viikot. Viikonloput menivät lasketellessa, purjehtiessa ja juhliessa. Työn arvon Pirjo oli oppinut jo lapsena häärätessään vanhempiensa kaupassa Jyväskylässä. Vaikka kuinka kipeästi olisi sattunut pyörällä kaatuessa, piti selvitä yksin. Sen ainoan kerran, kun Pirjo istui äitinsä sylissä, hän sai piiskaa.

• Vanhempani olivat aina töissä. Olin levoton ja vilkas lapsi, järjestelin hyllyjä, punnitsin jauhoja ja pussitin herneitä. Työ oli tarpeellista ja arvostettua, ja työn kautta olen aina pyrkinyt ratkaisemaan kaikki ongelmani.

Viisi vuotta aviomiehen kuoleman jälkeen menivät täydessä kaaoksessa ja tunteettomuuden tilassa. Pirjo lähti usein viikonloppuisin poikien kanssa Tahkolle hiihtämään. Hotelli ja tanssiravintola olivat samassa rakennuksessa, ja pojat tiesivät, mistä äidin löytää iltaisin, jos tulee hätä. Kun pahin kaaosvaihe oli ohi, Pirjo rakastui Tahkolla kilpapurjehtijaan. Siitä seurasi yli kymmenen vuoden avioliitto ja Espooseen muutto. Pariskunta purjehti yhdessä kaikilla mahdollisilla maailman merillä.

Veneily ja purjehtiminen ovat aina olleet osa urheilullisen Pirjon elämää, samoin laskettelu, hiihtäminen, tennis ja tanssiminen. Pirjo on aina liikkeessä. Hän oli jo ennen toiseen mieheensä tutustumista rakentanut omin käsin ison purjeveneen työn ohessa. Kerran sattui hengenvaarallinen purjehdusonnettomuus. Pirjo joutui miehensä kanssa myrskyyn Englannin kanaalissa, ja mies kaatui veneessä loukaten itsensä. Laineet tulivat jo kannen yli, mutta Pirjo ajoi veneen satamaan paniikin aiheuttamassa tunteettomuuden tilassa. Mies meni satamassa lääkäriin Pirjon jäädessä siivoamaan venettä. Hän ei hakenut apua.  

Paluumatkalla Suomeen pariskunta totesi, että täytyy hankkia isompi ja vankempi vene maailmanympäripurjehdusta varten. Pirjo olisi halunnut lykätä unelman toteuttamista muutamalla vuodella, jotta pojat olisivat ehtineet lentää pesästä, mutta mies painoi päälle. Niin he myivät suuren osan omaisuudestaan voidakseen rahoittaa sopivan purjeveneen rakentamisen. Vähän yli nelikymppisen Pirjon ahdistus alkoi kasvaa, ja hän haki ammattiapua psykiatrilta ensimmäisen kerran.

• Olin samanlaisessa tunteettomuuden tilassa, johon putosin ensimmäisen mieheni kuoleman jälkeen. Tunsin toisen mieheni hylännen minut, kun hän ei kuunnellut minua, eikä ottanut toiveitani huomioon, vaan halusi lähteä maailmanympäripurjehdukselle, ennen kuin olin siihen valmis.

Pirjo lähti kuitenkin mukaan maailmanympäripurjehdukselle heti Atlantin ylityksen jälkeen. Matka tehtiin etappi kerrallaan, ja Tahitilta ja Australiasta hän lensi käymään kotona poikien luona, mutta palasi takaisin purjeveneeseen. Pirjo ajoi venettä, hoiti veneen tekniikkaa ja teki ruokaa, mutta oli henkisesti huonossa kunnossa. Maailmanympäripurjehdus kesti kaksi vuotta.       

• Merellä ei ollut värejä, ääniä, hajuja eikä makuja, eikä veneessä ollut muita sosiaalisia kontakteja kuin miehistö, aina neljä vierasta kerrallaan minun ja puolison lisäksi. Työ auttoi pysymään kasassa veneessä.    

Maailmanympäripurjehdus vei molemmat puolisot äärirajoilleen ja myös avioliiton rajoille. Veneessä syntyi rajuja riitoja, ja pariskunta kävi jättämässä avioerohakemuksen oikeuteen kotimatkalla selviydyttyään takaisin Suomeen. Sitten Pirjo käveli sisään psykiatriseen sairaalaan. Hän romahti vasta sitten, kun oli turvallista romahtaa, ja oli kolme kuukautta suljetulla osastolla vakavan masennuksen takia. Työkyvyttömyyttä kesti kaksi vuotta.

• Se oli mustaa aikaa. En voinut tehdä mitään, ei ollut mitään, ei aikaa eikä paikkaa, ei mennyttä eikä tulevaa. Koko ajan minulla oli kuitenkin sellainen olo, että minä selviän. Avantouinti auttoi saamaan kehon eheyden tunteen takaisin, ja tunteet palasivat vähitellen.

Masennuksen jälkeen Pirjo kävi psykoanalyysissä kymmenen vuotta ja saman ajan hän söi psyyken lääkkeitä. Sinä aikana Pirjo oppi kokoamaan itsensä ja tajusi, että tärkeintä on tulla kuulluksi. Hän myös tutustui pian sairastumisensa jälkeen nykyiseen miesystäväänsä, joka osasi – ja osaa edelleen – kuunnella. Työn tekemisen Pirjo aloitti niin pian kuin mahdollista masennuksen jälkeen.

Lääkitys teki Pirjosta ihan zombien mutta auttoi selviytymään arkipäivästä. Hän halusi kuitenkin itselleen toisenlaisen elämän ja lähti 56-vuotiaana opiskelemaan Norjan Bergeniin psykofyysistä fysioterapiaa, kehon, mielen ja tunteiden vuorovaikutusta painottavaa terapeuttista lähestymistapaa. Opiskeluaika oli Pirjolle enemmän terapiaa kuin työtä, mutta näin alkoi uusi vaihe myös ammatillisesti. Kun Pirjolla oli aiemmin ollut paljon palkattua henkilökuntaa, hän alkoi nyt tehdä työtä yksin omassa tahdissaan. Sitten Pirjo tunsi tarvetta rauhoittaa elämää entisestään, ja neljä vuotta sitten hän muutti Helsingistä Bromarviin. Samaan aikaan hän sai työeläkepäätöksen.

• Viihdyn maalla hyvin. Täällä on riittävän vähän ihmisiä, kaunis luonto ja meri, hiljaisuutta ja rauhaa ja riittävän yksinkertaista olemista. Käyn edelleen kahtena päivänä Espoossa töissä. Pärjään taloudellisesti ilman työtä, mutta en henkisesti. 

Pirjo elää tänä päivänä hyvin säännöllistä elämää. Hän menee varhain nukkumaan ja herää aikaisin aamulla. Aamupäivän Pirjo tekee töitä ja iltapäivällä hän harrastaa liikuntaa, lähtee metsään kävelemään tai meren jäälle hiihtämään. Valvominen ei sovi Pirjolle lainkaan.

• Olen liikkunut koko ikäni paljon, ja liike on paras lääke. Koko elämäntarina on kehossa mukana.

  Liikkuessa tunnen oman olemassaoloni, tunnistan kehon ja mielen liikkeiden eheyden, verenkierron ja hien iholla. Kehon kieli on tärkeää realiteettiterapiaa, koska se konkretisoi maailman. Liike myös koskettaa tunteita ja säilöö muistoja kehoon.

Nyt Pirjo miettii, mitä hän on tehnyt elämässään oikein ja mitä väärin, kun on pitänyt niin rajusti törmätä omiin rajoihinsa.

• Olen etsinyt ja kokeillut rajojani koko ikäni. Joltain osin olen jo saanut tietää, missä rajani kulkevat, mutta joltain osin en varmaan opi sitä koskaan. En ole koskaan jättänyt tekemättä mitään, mitä olen suunnitellut tai haaveillut.

• Olen saanut urheilusta hyvän itsetunnon ja kokemusta siitä, että harjoittelulla voi päästä melkein minne vaan. Koska vanhempani ovat selvinneet sodasta, olen aina ajatellut, että kaikki muu on pientä siihen verrattuna. Antaa mennä vaan! Kaikki on mahdollista. Järjenkäyttö olisi kuitenkin joskus ollut sallitumpaa.  

    

Kuka?

Pirjo Välimäki

Syntyi: 30.9.1947 Lappeenrannassa.

Asuu: Ekotalossa Bromarvin kirkonkylällä Raaseporissa.

Perhe: Kaksi aikuista poikaa, kaksi lastenlasta.

Työ: Fysioterapeutti, psykofyysinen viitekehys.

Harrastukset: Laskettelu, hiihto, tennis, tanssi, luonnossa liikkuminen, pianonsoitto, kirjoittaminen.

Motto: Luonto paras lääkitsijä, mutta ihmistäkin tarvitaan.

Ajankohtaista: Oman 95-vuotiaan äidin saattohoito.

Itsetuntemuksen tiellä

Leena Poutiainen, ystävä

Tutustuimme Pirjon kanssa yli 40 vuotta sitten. Mieheni ja Pirjon ensimmäinen aviomies olivat lapsuudenystäviä. Pidämme yhteyttä lähes päivittäin, mutta välillä on ollut ajanjaksoja, jolloin emme ole olleet niin paljoa tekemisissä. Kun Pirjon mies kuoli autokolarissa, me ystävät huomasimme, ettei Pirjo pystynyt oikein huolehtimaan lapsistaan. Hän ei kyennyt nukkumaan ja oli sellaisessa ylivilkkauden tilassa. Me ystävät autoimme siinä, missä voimme. Sitten meni monta vuotta, että hän teki paljon työtä, liikkui, kulki ja matkusti koko ajan. Se oli hänen selviytymiskeinonsa. Masennuttuaan uudestaan Pirjo otti taas yhteyttä minuun. Hän oli silloin paljon tietoisempi masennuksestaan kuin nuorempana Kuusamossa. Ulkoapäin ei olisi välttämättä edes tajunnut, miten masentunut Pirjo oli. Masennuksesta toivuttuaan hän alkoi hakea uudenlaista apua. Pirjo ei enää hakenut apua vain itsensä ulkopuolelta vaan myös keinoja, joilla voi itse auttaa itseään. Hänellä on syvä tarve ymmärtää itseään, eikä hän syytä elämää tai muita ihmisiä vaan yrittää itse löytää elämänlangan. Toinen masennus vei Pirjon itsetutkistelun tielle, ja hän lähti kulkemaan enemmän sisäänpäin. Pirjo on vahva ja kyvykäs nainen, joka kilpailee itsensä kanssa. Hän haluaa voittaa itsensä ja vaikeutensa. Ikiaikainen ystävyys luonnon kanssa on ollut hänen löytönsä.